Tieteen termipankki
fi traumafiktio; traumakirjallisuus
sv trauma litteratur
en trauma fiction
de Trauma Literatur
fr trauma littérature
määritelmä
kertomukset, joissa ylivoimaisen ja psyykkisesti kuormittavan katastrofin kokemus esitetään kaunokirjallisessa muodossa
kertomukset, joissa ylivoimaisen ja psyykkisesti kuormittavan katastrofin kokemus esitetään kaunokirjallisessa muodossa
selite
Nykykäsityksen mukaan trauma rakentuu ajallisesti kolmesta vaiheesta: historiallisesta tapahtumasta, sen kokemuksesta ja kokemuksen ilmaisemisesta. Trauman kerronnallistamista on tutkittu psykiatrian piirissä 1800-lopulta lähtien. Ihmismieli pyrkii toisaalta sulkemaan traumaattiset muistot kokonaan pois tietoisuudesta, toisaalta taas traumaattiset muistikuvat palaavat mieleen toistuvina, kristallinkirkkaina kuvina, jotka eivät muutu ajan kuluessa niin kuin tavanomaisiin tapahtumiin liittyvät muistot. Kaiken kaikkiaan trauman käsittelyssä on kysymyksessä muistin ja unohduksen välinen kamppailu. Jos muistamattomuus jää voimaan, traumaa ei ole koettu kokonaan.
Traumafiktio on yksi traumaattisten kokemusten ilmaisun tapa, ja siis viimeinen vaihe trauman käsittelyssä. Psykiatrisesta näkökulmasta kerronnan tehtävä on kielellistää tyypillisesti voimakkaina säilyneet ruumiilliset ja visuaaliset muistikuvat traumasta. Kirjallisuuden lajina traumafiktio käsittelee äkillisiä ja dramaattisia elämänmuutoksia: vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia, tai sotaa ja muita katastrofeja, jotka suistavat yksilön tai yhteisön elämän raiteiltaan. Traumafiktio tarjoaa vaihtoehdon institutionaaliselle historiankirjoitukselle yksilöllisten kontekstien kautta.
Traumafiktio toistaa tyypillisesti traumaattisten tapahtumien kokemusta, ja sen tyylillisiä tunnusmerkkejä ovat Anne Whiteheadin (2004) mukaan intertekstuaalisuus, toisto ja hajanainen tai fragmentoitunut kertojuus. Traumafiktiossa käytetty kieli kuvastaa tyypillisesti erilaisin tekstuaalisin keinoin uhrin mykistymistä. Klassisia esimerkkejä traumafiktiosta ovat holokaustikertomukset kuten Imre Kertészin Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990).
Nykykäsityksen mukaan trauma rakentuu ajallisesti kolmesta vaiheesta: historiallisesta tapahtumasta, sen kokemuksesta ja kokemuksen ilmaisemisesta. Trauman kerronnallistamista on tutkittu psykiatrian piirissä 1800-lopulta lähtien. Ihmismieli pyrkii toisaalta sulkemaan traumaattiset muistot kokonaan pois tietoisuudesta, toisaalta taas traumaattiset muistikuvat palaavat mieleen toistuvina, kristallinkirkkaina kuvina, jotka eivät muutu ajan kuluessa niin kuin tavanomaisiin tapahtumiin liittyvät muistot. Kaiken kaikkiaan trauman käsittelyssä on kysymyksessä muistin ja unohduksen välinen kamppailu. Jos muistamattomuus jää voimaan, traumaa ei ole koettu kokonaan.
Traumafiktio on yksi traumaattisten kokemusten ilmaisun tapa, ja siis viimeinen vaihe trauman käsittelyssä. Psykiatrisesta näkökulmasta kerronnan tehtävä on kielellistää tyypillisesti voimakkaina säilyneet ruumiilliset ja visuaaliset muistikuvat traumasta. Kirjallisuuden lajina traumafiktio käsittelee äkillisiä ja dramaattisia elämänmuutoksia: vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia, tai sotaa ja muita katastrofeja, jotka suistavat yksilön tai yhteisön elämän raiteiltaan. Traumafiktio tarjoaa vaihtoehdon institutionaaliselle historiankirjoitukselle yksilöllisten kontekstien kautta.
Traumafiktio toistaa tyypillisesti traumaattisten tapahtumien kokemusta, ja sen tyylillisiä tunnusmerkkejä ovat Anne Whiteheadin (2004) mukaan intertekstuaalisuus, toisto ja hajanainen tai fragmentoitunut kertojuus. Traumafiktiossa käytetty kieli kuvastaa tyypillisesti erilaisin tekstuaalisin keinoin uhrin mykistymistä. Klassisia esimerkkejä traumafiktiosta ovat holokaustikertomukset kuten Imre Kertészin Kohtalottomuus (1975) ja Kaddish syntymättömälle lapselle (1990).
Luokitus: |
| |||
Lähde: |
|
Käsitteet samalla hierarkiatasolla: autofiktio, fanifiktio, hoax, metafiktio, nonfiktio ja spekulatiivinen fiktio