Tieteen termipankki
fi oleva
sv existerande
en being
de Sein
määritelmä
se, mikä on olemassa
se, mikä on olemassa
selite
Oleva on ontologian tutkimuskohde - tutkitaan siis sitä, mikä on olemassa. Oleva koskee kaikkea filosofiaa, vaikka on vähän yksimielisyyttä mitä termi oikeastaan tarkoittaa. Voidaan toki sanoa, että jotakin on, mutta sen sanominen ei ilmaise juuri mitään.
Esisokraatikoista Parmenides otti olevan filosofiansa keskeiseksi käsitteeksi. Hänen mukaansa oleva on yksinkertainen ja muuttumaton todellisuus jatkuvasti muutoksessa olevan havaittavan maailman taustalla. Parmenideestä lähtien voidaan katsoa, että metafyysiset järjestelmät pyrkivät vastaamaan samaan kysymykseen, siis "mitä oleva on?"
Platonin (427-347 eaa.) mukaan havaittavat oliot ovat sekä olemassa että eivät ole olemassa. Ainoat todella olemassa olevat oliot ovat yleiskäsitteet. Yleiskäsitteistä ainoa todella olemassaoleva on hyvän idea. Aristoteles (384-322 eaa.) taas katsoi, että olevalla on monta eri merkitystä, ja että substanssi on niistä perustavin. Tästä seuraa erottelu substanssin ja attribuuttien sekä olemuksen (essentia) ja aksidenssien välillä. Aristotelesta seuraten monet keskiajan filosofit pitivät Jumalaa primäärisenä substanssina ja kaikkea muuta maailmassa aksidentaalisena. Siten kaikki maailmassa on palautettavissa Jumalan olemukseen.
Uuden ajan alussa René Descartes (1596-1650) argumentoi skeptisen argumentin kautta, että hän, ajatteleva subjekti, on olemassa. George Berkeley (1685-1753) taas katsoi, että se on olemassa joka voidaan havaita (ks. subjektiivinen idealismi).
Uusimmassa filosofiassa olevan kysymys on herännyt Martin Heideggerin (1889-1976) ja eksistentialistien eksitenssifilosofiassa. Heideggerin mukaan käsitteestä "oleva" ei ole selvyyttä ja hän tarkasteli aihetta teoksessaan Sein und Zeit (1927). Hänen mukaansa Husserlilainen konstituutio on ymmärrettävä yksinkertaisesti olemiseksi ja ymmärryksen aktit olevaksi. Eksistentialistit, erityisesti Jean-Paul Sartre (1905-1980), tarkastelivat olemassaoloa suhteessa autenttisuuden vaatimukseen. Monien muiden filosofien, kuten Hume, Kant, Frege, Moore ja Wittgenstein mukaan ei ole hyödyllistä kysyä mikä oleva on tai mitä on olemassa, sillä kysymys on vääjäämättä monimerkityksellinen eikä vastausta voida siksi koskaan löytää. Kysymys ei silti ole hävinnyt mihinkään. Nykyisessä analyyttisessä filosofiassa se liittyy yleensä abstraktien entiteettien kuten mahdollisuuksien, numeroiden ja luokkien olemassaoloon. On mietitty myös kuvitteellisten olioiden, kuten sarjakuvahenkilöiden olemassaoloa.
Oleva on ontologian tutkimuskohde - tutkitaan siis sitä, mikä on olemassa. Oleva koskee kaikkea filosofiaa, vaikka on vähän yksimielisyyttä mitä termi oikeastaan tarkoittaa. Voidaan toki sanoa, että jotakin on, mutta sen sanominen ei ilmaise juuri mitään.
Esisokraatikoista Parmenides otti olevan filosofiansa keskeiseksi käsitteeksi. Hänen mukaansa oleva on yksinkertainen ja muuttumaton todellisuus jatkuvasti muutoksessa olevan havaittavan maailman taustalla. Parmenideestä lähtien voidaan katsoa, että metafyysiset järjestelmät pyrkivät vastaamaan samaan kysymykseen, siis "mitä oleva on?"
Platonin (427-347 eaa.) mukaan havaittavat oliot ovat sekä olemassa että eivät ole olemassa. Ainoat todella olemassa olevat oliot ovat yleiskäsitteet. Yleiskäsitteistä ainoa todella olemassaoleva on hyvän idea. Aristoteles (384-322 eaa.) taas katsoi, että olevalla on monta eri merkitystä, ja että substanssi on niistä perustavin. Tästä seuraa erottelu substanssin ja attribuuttien sekä olemuksen (essentia) ja aksidenssien välillä. Aristotelesta seuraten monet keskiajan filosofit pitivät Jumalaa primäärisenä substanssina ja kaikkea muuta maailmassa aksidentaalisena. Siten kaikki maailmassa on palautettavissa Jumalan olemukseen.
Uuden ajan alussa René Descartes (1596-1650) argumentoi skeptisen argumentin kautta, että hän, ajatteleva subjekti, on olemassa. George Berkeley (1685-1753) taas katsoi, että se on olemassa joka voidaan havaita (ks. subjektiivinen idealismi).
Uusimmassa filosofiassa olevan kysymys on herännyt Martin Heideggerin (1889-1976) ja eksistentialistien eksitenssifilosofiassa. Heideggerin mukaan käsitteestä "oleva" ei ole selvyyttä ja hän tarkasteli aihetta teoksessaan Sein und Zeit (1927). Hänen mukaansa Husserlilainen konstituutio on ymmärrettävä yksinkertaisesti olemiseksi ja ymmärryksen aktit olevaksi. Eksistentialistit, erityisesti Jean-Paul Sartre (1905-1980), tarkastelivat olemassaoloa suhteessa autenttisuuden vaatimukseen. Monien muiden filosofien, kuten Hume, Kant, Frege, Moore ja Wittgenstein mukaan ei ole hyödyllistä kysyä mikä oleva on tai mitä on olemassa, sillä kysymys on vääjäämättä monimerkityksellinen eikä vastausta voida siksi koskaan löytää. Kysymys ei silti ole hävinnyt mihinkään. Nykyisessä analyyttisessä filosofiassa se liittyy yleensä abstraktien entiteettien kuten mahdollisuuksien, numeroiden ja luokkien olemassaoloon. On mietitty myös kuvitteellisten olioiden, kuten sarjakuvahenkilöiden olemassaoloa.
Luokitus: |
| |||
Lähde: |
|
automaattisesti kootut käsitesuhteet
Käsitteet samalla hierarkiatasolla: eksistenssifilosofia, eksistentialismi, logos, olemus ja substanssi
Käsitteet samalla hierarkiatasolla: eksistenssifilosofia, eksistentialismi, logos, olemus ja substanssi
Hierarkkiset alakäsitteet: abstrakti entiteetti, eksistenssikvanttori, oleva-itselleen, oleva-itsessään ja ontologia