Tieteen termipankki
fi eksistentialismi
sv existentialism
en existentialism
de Existenzialismus
fr existentialisme
es existencialismo
määritelmä
filosofian suuntaus Ranskassa 1900-luvulla, jonka mukaan ihmisellä ei ole valmista olemusta vaan vapaus olla olemassa itse valitsemallaan tavalla
filosofian suuntaus Ranskassa 1900-luvulla, jonka mukaan ihmisellä ei ole valmista olemusta vaan vapaus olla olemassa itse valitsemallaan tavalla
selite
Eksistentialismin lähtökohtana on oleminen ja ontologia, ei sen käsitteellinen analyysi. Siten eksistentialismi on lähempänä metafysiikkaa kuin mielenfilosofiaan ja psykologiaan keskittynyt fenomenologia, vaikka se onkin lähtenyt Husserlin näkemyksistä. Eksistentialismi korostaa tiedostavan minän asemaa kaikkien arvojen ja merkitysten perustana. Siten sen tutkimukohteena on inhimillisen olemassaolon erikoislaatu ja sen perusta. Eksistentialismissa kysytään mm. miksi on jotakin pikemmin kuin ei mitään? Mitä on inhimillinen olemassaolo?
Eksistentialismi poikkeaa Husserlilaisesta fenomenologiasta myös siinä, että se on kiinnostunut maailmasta sellaisena kuin se on, tietoisuudesta riippumatta. Siten eksistentialismissa on realistinen vivahde, joka näkyy myös intentionaalisuus-käsitteen tulkinnassa. Sartre oli Husserlia kiinnostuneempi intentionaalisten aktien kohteista kuin aktien olemistavasta: hänen mukaansa inhimillisen tietoisuuden ominaispiirre on, että se on jo peruslähtökohdissaan sidottu maailmaan. Voi sanoa, että eksistentialismi on lähempänä elämänfilosofiaa kuin fenomenologia. Sartre asettaa ontologian tietoteorian edelle - olemme ontologisesti suhteessa maailmaan, mihin nähden tietomme maailmasta on toissijaista. Sartre hylkää perinteisen kartesiolaisen asetelman, jossa tieto maailmasta on ensisijainen lähtökohta - hänelle se on vain yksi tapa havaita todellisuutta. Samoin Husserlilaiselle fenomenologialle tyypillinen kantilaisuus koskien noeman havaintoaineksen aktiivista järjestelemistä on eksistentialismille vierasta. On kuvaavaa, että siinä missä fenomenologia painottaa tiedollisia kokemuksia, eksistentialismi ja eksistenssifilosofia korostaa tunnekokemuksia (esimerkiksi Sartren ahdistus tai inho ja Heideggerin huoli). Nämä tietyt tunnetilat ovat nivoutuneet osaksi ihmisyyden ominaisluonnetta syvimmällä mahdollisella tavalla, ne ovat osa yksilön ontologiaa ja yksi tapa tiedostaa todellisuus. Mikäli ihminen yrittää paeta niitä, hän sortuu huonoon uskoon.
Idea todellisuuden konstituutiosta on kuitenkin esillä myös eksistentialismissa. Sartren mukaan tietoisuus on radikaalisti vapaa ja siten vapaa määrittelemään todellisuutta koskevat arvo- ja merkityssisällöt.Tähän liittyy myös ajatus siitä, että ihmisen oleminen on maailmassa olemista. Tarkastelun kohteena on ihminen, joka on välttämättä sidottu häntä ympäröivään maailmaan. Siten eksistentialismi korostaa olemiseen liittyvää konkreettisuutta - kaikkea abstraktiota on pyrittävä välttämään, sillä ihmisen maailmassa oleminen on situaatiosidonnaista.Tämän seurauksena eksistentialismin keskiössä on aina yksittäinen ihminen - voidaan puhua eksistentialistisesta psykonalyysistä.
Ylläsanotun nojalla ei olekaan yllätys, että eksistentialismi suhtautuu varautuneesti tieteelliseen maailmankuvaan - se voi tavoittaa vain osan todellisuudesta, sillä yksityisen ihmisen subjektiivisiin tiloihin sillä ei voi olla pääsyä. Tässä suhteessa ero myös analyyttiseen filosofiaan on selvä, sillä jälkimmäinen tutkii tieteen perusteita lähes sellaisenaan.
Eksistentialismin tärkeimpiä edustajia olivat Jean-Paul Sartre (1905-1980), Simone de Beauvoir (1908-1986) ja Maurice Merleau-Ponty (1908-1961). Muita tunnettuja eksistentialisteja olivat Gabriel Marcel (1889-1974) ja Karl Jaspers (1883-1969).
Eksistentialismin lähtökohtana on oleminen ja ontologia, ei sen käsitteellinen analyysi. Siten eksistentialismi on lähempänä metafysiikkaa kuin mielenfilosofiaan ja psykologiaan keskittynyt fenomenologia, vaikka se onkin lähtenyt Husserlin näkemyksistä. Eksistentialismi korostaa tiedostavan minän asemaa kaikkien arvojen ja merkitysten perustana. Siten sen tutkimukohteena on inhimillisen olemassaolon erikoislaatu ja sen perusta. Eksistentialismissa kysytään mm. miksi on jotakin pikemmin kuin ei mitään? Mitä on inhimillinen olemassaolo?
Eksistentialismi poikkeaa Husserlilaisesta fenomenologiasta myös siinä, että se on kiinnostunut maailmasta sellaisena kuin se on, tietoisuudesta riippumatta. Siten eksistentialismissa on realistinen vivahde, joka näkyy myös intentionaalisuus-käsitteen tulkinnassa. Sartre oli Husserlia kiinnostuneempi intentionaalisten aktien kohteista kuin aktien olemistavasta: hänen mukaansa inhimillisen tietoisuuden ominaispiirre on, että se on jo peruslähtökohdissaan sidottu maailmaan. Voi sanoa, että eksistentialismi on lähempänä elämänfilosofiaa kuin fenomenologia. Sartre asettaa ontologian tietoteorian edelle - olemme ontologisesti suhteessa maailmaan, mihin nähden tietomme maailmasta on toissijaista. Sartre hylkää perinteisen kartesiolaisen asetelman, jossa tieto maailmasta on ensisijainen lähtökohta - hänelle se on vain yksi tapa havaita todellisuutta. Samoin Husserlilaiselle fenomenologialle tyypillinen kantilaisuus koskien noeman havaintoaineksen aktiivista järjestelemistä on eksistentialismille vierasta. On kuvaavaa, että siinä missä fenomenologia painottaa tiedollisia kokemuksia, eksistentialismi ja eksistenssifilosofia korostaa tunnekokemuksia (esimerkiksi Sartren ahdistus tai inho ja Heideggerin huoli). Nämä tietyt tunnetilat ovat nivoutuneet osaksi ihmisyyden ominaisluonnetta syvimmällä mahdollisella tavalla, ne ovat osa yksilön ontologiaa ja yksi tapa tiedostaa todellisuus. Mikäli ihminen yrittää paeta niitä, hän sortuu huonoon uskoon.
Idea todellisuuden konstituutiosta on kuitenkin esillä myös eksistentialismissa. Sartren mukaan tietoisuus on radikaalisti vapaa ja siten vapaa määrittelemään todellisuutta koskevat arvo- ja merkityssisällöt.Tähän liittyy myös ajatus siitä, että ihmisen oleminen on maailmassa olemista. Tarkastelun kohteena on ihminen, joka on välttämättä sidottu häntä ympäröivään maailmaan. Siten eksistentialismi korostaa olemiseen liittyvää konkreettisuutta - kaikkea abstraktiota on pyrittävä välttämään, sillä ihmisen maailmassa oleminen on situaatiosidonnaista.Tämän seurauksena eksistentialismin keskiössä on aina yksittäinen ihminen - voidaan puhua eksistentialistisesta psykonalyysistä.
Ylläsanotun nojalla ei olekaan yllätys, että eksistentialismi suhtautuu varautuneesti tieteelliseen maailmankuvaan - se voi tavoittaa vain osan todellisuudesta, sillä yksityisen ihmisen subjektiivisiin tiloihin sillä ei voi olla pääsyä. Tässä suhteessa ero myös analyyttiseen filosofiaan on selvä, sillä jälkimmäinen tutkii tieteen perusteita lähes sellaisenaan.
Eksistentialismin tärkeimpiä edustajia olivat Jean-Paul Sartre (1905-1980), Simone de Beauvoir (1908-1986) ja Maurice Merleau-Ponty (1908-1961). Muita tunnettuja eksistentialisteja olivat Gabriel Marcel (1889-1974) ja Karl Jaspers (1883-1969).
huomautus
lat. existentia=olemassaolo
Lue Kierkegaardin filosofiasta http://filosofia.fi/node/4917 Logos-verkkoensyklopediasta]!
Lue Merleau-Pontyn eksistentialismista [http://filosofia.fi/node/5915 Logos-verkkoensyklopediasta]!
lat. existentia=olemassaolo
Lue Kierkegaardin filosofiasta http://filosofia.fi/node/4917 Logos-verkkoensyklopediasta]!
Lue Merleau-Pontyn eksistentialismista [http://filosofia.fi/node/5915 Logos-verkkoensyklopediasta]!
Luokitus: |
| |||
Lähde: |
|
Hierarkkiset alakäsitteet: autenttisuus ja luopuminen
Lähikäsitteet: eksistentialistinen psykoanalyysi, emootio, huono usko, muille oleminen, noema ja situaatio