Tieteen termipankki
fi skeptisismi
määritelmä
kanta, jonka mukaan tietoa tai oikeutettuja uskomuksia ei ole olemassa
kanta, jonka mukaan tietoa tai oikeutettuja uskomuksia ei ole olemassa
selite
Yksi keskeinen tieto-opin tehtävä on vastata skeptisistisiin argumentteihin ja selittää, miten tieto ja uskomusten oikeutus ovat mahdollisia – sikäli kuin ne ovat. Skeptisismiä on olemassa eri muotoja: se voi kieltää tiedon tai jopa oikeutettujen uskomusten olemassaolon. Se voi olla globaalia ja kieltää kaiken tiedon tai oikeutuksen. Se voi olla lokaalia eli paikallista ja kieltää tiedon tai oikeutuksen vain joistakin asioista, kuten ulkomaailmasta, menneisyydestä, muiden ihmisten mielentiloista, arvoista tai tieteen teorioiden olettamista olioista kuten alkeishiukkasista ja molekyyleistä.
Perinteisesti on ajateltu, että meidän pitäisi pystyä osoittamaan skeptikolle, että hän on väärässä ja että meillä on tietoa ja oikeutettuja uskomuksia. Tämä on kuitenkin ongelmallinen kanta, koska skeptikko ei anna meille tähän tarkoitukseen riittävästi premissejä. Nykyisin ajatellaankin, että todistamisen taakka on skeptikolla: hänen pitäisi pystyä osoittamaan meille, ettei meillä ole tietoa tai oikeutettuja uskomuksia. Meidän on puolestaan selitettävä, missä jos missään skeptikon argumentti menee vikaan, ja tähän tarvitsemme tiedon analyysia tai oikeutusteoriaa. Analyysimme tai teoriamme uskottavuus riippuu osittain siitä, kuinka uskottava tämä selitys on.
Skeptisismistä voidaan erottaa kaksi päälinjaa. Ensimmäinen on pyrrhonilainen skeptisismi, joka perustuu Sekstos Empeirikoksen (n. 160–210 jaa.) teoksiin ja toinen Karteesinen skeptisismi, joka perustuu René Descartesin (1596-1650) teoksen Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641) ensimmäiseen mietiskelyyn, jossa hän esittää erilaisia perusteita epäillä omia uskomuksiaan. Descartesin käytti skeptisismiä menetelmänä, jonka avulla hän pyrki löytämään jotakin varmaa tietoa, joka toimisi kaiken muun tiedon perustana. Mietiskelyjen kuluessa skeptikko tulee siihen tulokseen, että hän voi olla varma omasta olemassaolostaan ajattelevana subjektina (cogito-argumentti) ja myös Jumalan olemassaolosta, joka takaa sen, että ulkomaailma on olemassa eikä vain kuvitelmaani. Uuden ajan alun muista skeptisiä filosofeja olivat mm. Pierre Bayle (1647-1706) ja David Hume (1711-1776). 1800-luvun filosofeista C. S. Peircen (1839-1914) fallibilismi voidaan lukea skeptisismin pariin ja 1900-luvulla Edmund Husserl (1859-1938) piti skeptisismiä hyödyllisenä asenteena luonnollisen asenteen sulkeistamisessa.
Yksi keskeinen tieto-opin tehtävä on vastata skeptisistisiin argumentteihin ja selittää, miten tieto ja uskomusten oikeutus ovat mahdollisia – sikäli kuin ne ovat. Skeptisismiä on olemassa eri muotoja: se voi kieltää tiedon tai jopa oikeutettujen uskomusten olemassaolon. Se voi olla globaalia ja kieltää kaiken tiedon tai oikeutuksen. Se voi olla lokaalia eli paikallista ja kieltää tiedon tai oikeutuksen vain joistakin asioista, kuten ulkomaailmasta, menneisyydestä, muiden ihmisten mielentiloista, arvoista tai tieteen teorioiden olettamista olioista kuten alkeishiukkasista ja molekyyleistä.
Perinteisesti on ajateltu, että meidän pitäisi pystyä osoittamaan skeptikolle, että hän on väärässä ja että meillä on tietoa ja oikeutettuja uskomuksia. Tämä on kuitenkin ongelmallinen kanta, koska skeptikko ei anna meille tähän tarkoitukseen riittävästi premissejä. Nykyisin ajatellaankin, että todistamisen taakka on skeptikolla: hänen pitäisi pystyä osoittamaan meille, ettei meillä ole tietoa tai oikeutettuja uskomuksia. Meidän on puolestaan selitettävä, missä jos missään skeptikon argumentti menee vikaan, ja tähän tarvitsemme tiedon analyysia tai oikeutusteoriaa. Analyysimme tai teoriamme uskottavuus riippuu osittain siitä, kuinka uskottava tämä selitys on.
Skeptisismistä voidaan erottaa kaksi päälinjaa. Ensimmäinen on pyrrhonilainen skeptisismi, joka perustuu Sekstos Empeirikoksen (n. 160–210 jaa.) teoksiin ja toinen Karteesinen skeptisismi, joka perustuu René Descartesin (1596-1650) teoksen Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta (1641) ensimmäiseen mietiskelyyn, jossa hän esittää erilaisia perusteita epäillä omia uskomuksiaan. Descartesin käytti skeptisismiä menetelmänä, jonka avulla hän pyrki löytämään jotakin varmaa tietoa, joka toimisi kaiken muun tiedon perustana. Mietiskelyjen kuluessa skeptikko tulee siihen tulokseen, että hän voi olla varma omasta olemassaolostaan ajattelevana subjektina (cogito-argumentti) ja myös Jumalan olemassaolosta, joka takaa sen, että ulkomaailma on olemassa eikä vain kuvitelmaani. Uuden ajan alun muista skeptisiä filosofeja olivat mm. Pierre Bayle (1647-1706) ja David Hume (1711-1776). 1800-luvun filosofeista C. S. Peircen (1839-1914) fallibilismi voidaan lukea skeptisismin pariin ja 1900-luvulla Edmund Husserl (1859-1938) piti skeptisismiä hyödyllisenä asenteena luonnollisen asenteen sulkeistamisessa.
huomautus
kr. skepsis=epäily, tutkimus
[[Tiedosto:Logos.png|200px |thumb|link=http://filosofia.fi/node/6899#Skeptisismi|Lue lisää Logos-ensyklopediasta! ]]
kr. skepsis=epäily, tutkimus
[[Tiedosto:Logos.png|200px |thumb|link=http://filosofia.fi/node/6899#Skeptisismi|Lue lisää Logos-ensyklopediasta! ]]
Luokitus: |
| |||
Lähde: |
|
automaattisesti kootut käsitesuhteet
Käsitteet samalla hierarkiatasolla: epistemologinen realismi, metodinen epäily ja skeptikko
Käsitteet samalla hierarkiatasolla: epistemologinen realismi, metodinen epäily ja skeptikko
Hierarkkiset alakäsitteet: lokaali skeptisismi ja pyrrhonilainen skeptisismi