Tieteen termipankki
fi merkitys
en meaning; reference
de Bedeutung
määritelmä
1. ilmauksen, tulkinnan tai lauseen tavanomainen sisältö annetussa kielessä
2. ei-kielellinen signaali tai symboli
3. yleisesti elämän tarkoituksen pohtiminen
1. ilmauksen, tulkinnan tai lauseen tavanomainen sisältö annetussa kielessä
2. ei-kielellinen signaali tai symboli
3. yleisesti elämän tarkoituksen pohtiminen
selite
Merkitys voi olla kirjaimellinen, joka on lauseen tai ilmaisun ei-kuvaannollinen, tarkka merkitys (lauseen sanojen sanakirjamerkitys) ja sisältää syntaktiset rakenteet tai synonyyminen, joka tarkoittaa kirjaimellisen merkityksen samuutta (esimerkiksi naimaton mies=poikamies). Yleisesti voidaan sanoa, että merkitys on se, minkä hyvä käännös säilyttää. Toisessa mielessä merkitys on se, jonka henkilö aikoo kommunikoida tietyllä ilmaukselle (H. P. Crice (1913-1988) kutsuu tätä merkitystä termillä lausujan merkitys). Tämä merkitys voi olla tai olla olematta yhteensopiva kirjaimellisen merkityksen kanssa tai sen kanssa mitä on lausuttu, ja se voi olla ei-kielellistä (esimerkiksi eleet tai ilmeet, jotka ilmaisevat puhujan tarkoitusta ja jotka voivat olla tahattomia). Siten semantiikkaa selitetään psykologian avulla, mikä on herättänyt myös paljon vastaväitteitä. Lauseen kirjaimellinen merkitys sisältää myös sen potentiaalisuuden esittää tiettyjä illokutionaarisiä akteja (J. L. Austin (1911-1960). Esimerkiksi imperatiivi "Istu alas!" voi sisältää kirjaimellisen merkityksen jollekin henkilölle istua alas tietyssä paikassa tiettynä aikana.
Etiikassa on erotettu ekspressiivinen tai emotiivinen merkitys kognitiivisesta merkityksestä. Loogisessa positivismissa yleisen emotivismin mukaan lauseen tai sanan emotiivinen merkitys on se asenne, jonka se ilmaisee. Toinen non-kognitivistinen eettinen merkityksen teoria on löydettävissä R. M. Harelta (1919-2002), jonka mukaan sanan "pitäisi" kirjaimellinen merkitys on kuvaileva merkitys, sen määräävä vaikutus lauseen muihin sanoihin. Eettinen kognitivisti taas pitää eettisen termin merkitystä sen kognitiivisena merkityksenä: hyvä on objektiivinen ominaisuus ja väite "se on hyvää" ilmaisee kirjaimellisesti toden tai väärän arvostelman. Kognitiivinen merkitys on ollut keskeinen merkityksen laji 1900-luvulla, mutta se on vaikea määritellä tarkasti ei-teoreettisten termien kautta.
Varhaismodernin ajan filosofiassa puhuttiin merkityksen yhteydessä ideoista (esim. Descartes ja Locke). Yleinen merkityksen ja representaation teoria löytyy C. S. Peircen (1839-1914) semiotiikasta, johon hän perusti kielifilosofiansa. Toinen merkittävä 1800-luvun lopun merkitystä käsitellyt ajattelija on ollut Gottlob Frege (1848-1925). Hänen kontekstiperiaatteesa, jonka mukaan sanan merkitystä ei saisi koskaan kysyä muutoin kuin sen lauseyhteydessä ja kompositionaalisuusperiaatteensa, jonka mukaan lauseen merkitys määräytyy jäännöksettömästi sen osina olevien ilmaisujen merkityksien ja sen rakenteen kautta ovat eri muodoissaan nykyään varsin laajalti hyväksyttyjä. Fregen ehkä tärkein filosofinen keksintö oli kuitenkin erottelu kielellisen ilmaisun mielen (Sinn) ja sen viittauksen kohteen eli tarkoitteen välillä (Bedeutung). Kahdella nimellä tai muulla ilmaisulla voi Fregen mukaan olla eri mieli (intensio), vaikka niillä olisikin sama viittauksen kohde (ekstensio). Esimerkiksi ilmaisut ”Aamutähti” ja ”Iltatähti” viittaavat samaan olioon, planeetta Venukseen, mitä ei aluksi tiedetty, mutta niillä on Fregen mukaan eri mieli. Mieli on Fregen mukaan välttämätön, eikä viittauksen kohdetta voida koskaan tavoittaa suoraan, ilman välittävää mieltä. Näin jokaisella mielekkäällä ilmaisulla (esim. ”Joulupukki”, ”Pegasus”) on mieli, vaikkei ehkä aina viittauksen kohdetta. Frege arvosteli jyrkästi subjektiivisia merkitysteorioita ja korosti, että ”mielet” ovat ihmismielestä riippumattomia, jopa Platonin ideoiden kaltaisia abstrakteja olioita. Vaikka Fregen mieli oli oikeastaan pikemminkin tietoteoreettinen kuin kielifilosofinen käsite, hänen tarkastelunsa vaikuttivat soveltuvan lähes sellaisinaan kielelliseen merkitykseen. Monet ovat pitäneet Fregen argumentteja vahvana perusteena ajatukselle, jonka mukaan viittaavan kielellisen ilmaisun, esimerkiksi nimen, merkitys ei voi olla – kuten esimerkiksi John Stuart Mill esitti – pelkästään sen tarkoite eli olio, johon ilmaus viittaa.
Analyyttisen filosofian piirissä on puhuttu propositionaalisista asenteista (ajatukset, uskomukset, intentiot) ja näiden asenteiden sisällöistä. Merkityksen teorian kannalta on keskeistä myös se, sijoittuuko merkitys yksilön puheeseen vai sosiaaliseen käytäntöön. Edellisessä tapauksessa merkitys lähtee täysin ajatusten sisällöistä tai propositionaalisista asenteista ja tähän ajatukseen perustuvat teoriat määräytyvät puhujan merkitystä säätelevistä käytännöistä tai implisiittisistä konventioista (erityisesti Grice). Jälkimmäisessä tapauksessa uskomusten sisältö ja kommunikaativiset tarkoitukset juontuvat puheen ulkopuolisesta merkityksestä tai sosiaalisista käytännöistä. Tähän ajatukseen perustuvat teoriat korostavat sekä puhujan tarkoituksia että lausumien merkitystä (erityisesti Donald Davidson (1917-2003). Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) myöhäisfilosofiaan perustuvissa teorioissa kielellinen merkitys on olemuksellisesti sosiaalinen. Saul Kripke (1940-) on tulkinnut Wittgensteinin pitäneen sosiaalisia sääntöjä olemuksellisina merkityksen kannalta, sillä vain ne ilmaisevat merkityksen normatiivisen aspektin. Hilary Putnam (1926-) on korostanut kielellisen työnjaon merkitystä - tietyn alan asiantuntijat voivat luoda merkityksen muille sosiaalisille ryhmille. Kripken ja Putnamin teorioita on kutsuttu yhteisnimityksellä uuden viittaamisen teoria.
Merkityksen suhde totuuteen on ollut myös tärkeä tutkimusaihe. Kompositionaalisuusperiaate (Gottlob Frege, Wittgenstein) katsoo, että lauseen merkitys on sen sanojen ja rakenteiden funktio ja sen pohjalta voidaan rakentaa uusia lauseita. Alfred Tarskin (1901-1983) ja Davidsonin työ on edustanut merkityksen totuusehtoteoriaa, joka perustuu Tarskin ajatukseen, että tietyille formaalisille kielille voidaan laatia äärellinen määrä sääntöjä, jota voidaan kutsua kielen totuusteoriaksi. Davidsonin mukaan Tarskin teoriaa voidaan soveltaa myös luonnollisiin kieliin.
Merkitystä on tutkittu 1900-luvulla myös muuten kuin suhteessa väitelauseisiin ja totuusehtoihin. Lauseen merkitys piilee näiden suuntausten mukaan siinä mitä sillä ymmärretään ja lauseen ymmärtäminen on sen tietämistä miten sitä käytetään. Loogisen positivismin verifikationismi on yksi näistä suuntauksista, ja muista voidaan mainita myöhäisen Wittgensteinin filosofiaan perustuva väitettävyyden ehtoihin pohjautuva teoria (merkitys rakentuu olosuhteisiin, joiden vallitessa lause on oikeutettua väittää) ja merkityksen käsitteellisen roolin teoria (pohjautuu ideaan ajatuksen kielestä (Jerry Fodor (1935-)). Skeptisesti merkityksen välittymiseen on suhtautunut V. W. Quine (1908-2000), jonka teesi käännöksen epämääräisyydestä sanoo, että on mahdollista laatia useita vaihtoehtoisia, kaiken havaintomateriaalin kanssa sopusoinnussa olevia, mutta samalla keskenään ristiriitaisia kielten välisiä käännöksiä ilman, että olisi olemassa mitään ”tosiasioita”, jotka ratkaisisivat asian suuntaan tai toiseen: ne ovat kaikki yhtä ”tosia”. Kyse ei Quinen mukaan ole vain siitä, ettemme voi tietää oikeaa merkitystä: merkitykset itse eivät hänen mukaansa ole täysin määrättyjä, ja oikeastaan merkityksiä niin kuin ne on perinteisesti ymmärretty – määrättyinä olioina – ei ole olemassakaan.
Merkitys liittyy mahdollisimman yleisessä mielessä myös elämän merkityksellisyyden pohtimiseen, jota on harjoitettu mm. Edmund Husserlin (1859-1938) myöhäisfilosofiassa ja eksistentialistien piirissä. Tämänkaltaista pohdintaa kutsutaan yleisesti elämänfilosofiaksi.
Merkitys voi olla kirjaimellinen, joka on lauseen tai ilmaisun ei-kuvaannollinen, tarkka merkitys (lauseen sanojen sanakirjamerkitys) ja sisältää syntaktiset rakenteet tai synonyyminen, joka tarkoittaa kirjaimellisen merkityksen samuutta (esimerkiksi naimaton mies=poikamies). Yleisesti voidaan sanoa, että merkitys on se, minkä hyvä käännös säilyttää. Toisessa mielessä merkitys on se, jonka henkilö aikoo kommunikoida tietyllä ilmaukselle (H. P. Crice (1913-1988) kutsuu tätä merkitystä termillä lausujan merkitys). Tämä merkitys voi olla tai olla olematta yhteensopiva kirjaimellisen merkityksen kanssa tai sen kanssa mitä on lausuttu, ja se voi olla ei-kielellistä (esimerkiksi eleet tai ilmeet, jotka ilmaisevat puhujan tarkoitusta ja jotka voivat olla tahattomia). Siten semantiikkaa selitetään psykologian avulla, mikä on herättänyt myös paljon vastaväitteitä. Lauseen kirjaimellinen merkitys sisältää myös sen potentiaalisuuden esittää tiettyjä illokutionaarisiä akteja (J. L. Austin (1911-1960). Esimerkiksi imperatiivi "Istu alas!" voi sisältää kirjaimellisen merkityksen jollekin henkilölle istua alas tietyssä paikassa tiettynä aikana.
Etiikassa on erotettu ekspressiivinen tai emotiivinen merkitys kognitiivisesta merkityksestä. Loogisessa positivismissa yleisen emotivismin mukaan lauseen tai sanan emotiivinen merkitys on se asenne, jonka se ilmaisee. Toinen non-kognitivistinen eettinen merkityksen teoria on löydettävissä R. M. Harelta (1919-2002), jonka mukaan sanan "pitäisi" kirjaimellinen merkitys on kuvaileva merkitys, sen määräävä vaikutus lauseen muihin sanoihin. Eettinen kognitivisti taas pitää eettisen termin merkitystä sen kognitiivisena merkityksenä: hyvä on objektiivinen ominaisuus ja väite "se on hyvää" ilmaisee kirjaimellisesti toden tai väärän arvostelman. Kognitiivinen merkitys on ollut keskeinen merkityksen laji 1900-luvulla, mutta se on vaikea määritellä tarkasti ei-teoreettisten termien kautta.
Varhaismodernin ajan filosofiassa puhuttiin merkityksen yhteydessä ideoista (esim. Descartes ja Locke). Yleinen merkityksen ja representaation teoria löytyy C. S. Peircen (1839-1914) semiotiikasta, johon hän perusti kielifilosofiansa. Toinen merkittävä 1800-luvun lopun merkitystä käsitellyt ajattelija on ollut Gottlob Frege (1848-1925). Hänen kontekstiperiaatteesa, jonka mukaan sanan merkitystä ei saisi koskaan kysyä muutoin kuin sen lauseyhteydessä ja kompositionaalisuusperiaatteensa, jonka mukaan lauseen merkitys määräytyy jäännöksettömästi sen osina olevien ilmaisujen merkityksien ja sen rakenteen kautta ovat eri muodoissaan nykyään varsin laajalti hyväksyttyjä. Fregen ehkä tärkein filosofinen keksintö oli kuitenkin erottelu kielellisen ilmaisun mielen (Sinn) ja sen viittauksen kohteen eli tarkoitteen välillä (Bedeutung). Kahdella nimellä tai muulla ilmaisulla voi Fregen mukaan olla eri mieli (intensio), vaikka niillä olisikin sama viittauksen kohde (ekstensio). Esimerkiksi ilmaisut ”Aamutähti” ja ”Iltatähti” viittaavat samaan olioon, planeetta Venukseen, mitä ei aluksi tiedetty, mutta niillä on Fregen mukaan eri mieli. Mieli on Fregen mukaan välttämätön, eikä viittauksen kohdetta voida koskaan tavoittaa suoraan, ilman välittävää mieltä. Näin jokaisella mielekkäällä ilmaisulla (esim. ”Joulupukki”, ”Pegasus”) on mieli, vaikkei ehkä aina viittauksen kohdetta. Frege arvosteli jyrkästi subjektiivisia merkitysteorioita ja korosti, että ”mielet” ovat ihmismielestä riippumattomia, jopa Platonin ideoiden kaltaisia abstrakteja olioita. Vaikka Fregen mieli oli oikeastaan pikemminkin tietoteoreettinen kuin kielifilosofinen käsite, hänen tarkastelunsa vaikuttivat soveltuvan lähes sellaisinaan kielelliseen merkitykseen. Monet ovat pitäneet Fregen argumentteja vahvana perusteena ajatukselle, jonka mukaan viittaavan kielellisen ilmaisun, esimerkiksi nimen, merkitys ei voi olla – kuten esimerkiksi John Stuart Mill esitti – pelkästään sen tarkoite eli olio, johon ilmaus viittaa.
Analyyttisen filosofian piirissä on puhuttu propositionaalisista asenteista (ajatukset, uskomukset, intentiot) ja näiden asenteiden sisällöistä. Merkityksen teorian kannalta on keskeistä myös se, sijoittuuko merkitys yksilön puheeseen vai sosiaaliseen käytäntöön. Edellisessä tapauksessa merkitys lähtee täysin ajatusten sisällöistä tai propositionaalisista asenteista ja tähän ajatukseen perustuvat teoriat määräytyvät puhujan merkitystä säätelevistä käytännöistä tai implisiittisistä konventioista (erityisesti Grice). Jälkimmäisessä tapauksessa uskomusten sisältö ja kommunikaativiset tarkoitukset juontuvat puheen ulkopuolisesta merkityksestä tai sosiaalisista käytännöistä. Tähän ajatukseen perustuvat teoriat korostavat sekä puhujan tarkoituksia että lausumien merkitystä (erityisesti Donald Davidson (1917-2003). Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) myöhäisfilosofiaan perustuvissa teorioissa kielellinen merkitys on olemuksellisesti sosiaalinen. Saul Kripke (1940-) on tulkinnut Wittgensteinin pitäneen sosiaalisia sääntöjä olemuksellisina merkityksen kannalta, sillä vain ne ilmaisevat merkityksen normatiivisen aspektin. Hilary Putnam (1926-) on korostanut kielellisen työnjaon merkitystä - tietyn alan asiantuntijat voivat luoda merkityksen muille sosiaalisille ryhmille. Kripken ja Putnamin teorioita on kutsuttu yhteisnimityksellä uuden viittaamisen teoria.
Merkityksen suhde totuuteen on ollut myös tärkeä tutkimusaihe. Kompositionaalisuusperiaate (Gottlob Frege, Wittgenstein) katsoo, että lauseen merkitys on sen sanojen ja rakenteiden funktio ja sen pohjalta voidaan rakentaa uusia lauseita. Alfred Tarskin (1901-1983) ja Davidsonin työ on edustanut merkityksen totuusehtoteoriaa, joka perustuu Tarskin ajatukseen, että tietyille formaalisille kielille voidaan laatia äärellinen määrä sääntöjä, jota voidaan kutsua kielen totuusteoriaksi. Davidsonin mukaan Tarskin teoriaa voidaan soveltaa myös luonnollisiin kieliin.
Merkitystä on tutkittu 1900-luvulla myös muuten kuin suhteessa väitelauseisiin ja totuusehtoihin. Lauseen merkitys piilee näiden suuntausten mukaan siinä mitä sillä ymmärretään ja lauseen ymmärtäminen on sen tietämistä miten sitä käytetään. Loogisen positivismin verifikationismi on yksi näistä suuntauksista, ja muista voidaan mainita myöhäisen Wittgensteinin filosofiaan perustuva väitettävyyden ehtoihin pohjautuva teoria (merkitys rakentuu olosuhteisiin, joiden vallitessa lause on oikeutettua väittää) ja merkityksen käsitteellisen roolin teoria (pohjautuu ideaan ajatuksen kielestä (Jerry Fodor (1935-)). Skeptisesti merkityksen välittymiseen on suhtautunut V. W. Quine (1908-2000), jonka teesi käännöksen epämääräisyydestä sanoo, että on mahdollista laatia useita vaihtoehtoisia, kaiken havaintomateriaalin kanssa sopusoinnussa olevia, mutta samalla keskenään ristiriitaisia kielten välisiä käännöksiä ilman, että olisi olemassa mitään ”tosiasioita”, jotka ratkaisisivat asian suuntaan tai toiseen: ne ovat kaikki yhtä ”tosia”. Kyse ei Quinen mukaan ole vain siitä, ettemme voi tietää oikeaa merkitystä: merkitykset itse eivät hänen mukaansa ole täysin määrättyjä, ja oikeastaan merkityksiä niin kuin ne on perinteisesti ymmärretty – määrättyinä olioina – ei ole olemassakaan.
Merkitys liittyy mahdollisimman yleisessä mielessä myös elämän merkityksellisyyden pohtimiseen, jota on harjoitettu mm. Edmund Husserlin (1859-1938) myöhäisfilosofiassa ja eksistentialistien piirissä. Tämänkaltaista pohdintaa kutsutaan yleisesti elämänfilosofiaksi.
huomautus
Ks. myös [[kielitiede:merkitys]]
[[Tiedosto:Logos.png|200px |thumb|link=http://filosofia.fi/node/6949|Lue lisää Logos-ensyklopediasta! ]]
Ks. myös [[kielitiede:merkitys]]
[[Tiedosto:Logos.png|200px |thumb|link=http://filosofia.fi/node/6949|Lue lisää Logos-ensyklopediasta! ]]
Luokitus: |
| |||
Lähde: |
|
Käsitteet samalla hierarkiatasolla: ekvivalenssi, idea, implikatuuri, konstantiivi, käsiteanalyysi, syntaksi, totuus, totuusehto ja totuusteoria
Hierarkkiset alakäsitteet: ekstensio, intensio, looginen atomismi, mieli, Filosofia:pragmatismin_maksiimi, propositio, referenssi ja semanttinen holismi